Konservatiivinen syrjäytymiskäsitys

Amerikka on hyvin konservatiivinen ja porvarillisahdasmielinen maa. Olen miettinyt, että mitä me jenkeille nauretaan kun me ollaan itse ihan samanlaisia. Kuten jenkit niin mekin olemme markkinafundamentalistinen kilpailuyhteiskunta.

Markkinafundamentalismi on demokratian vastainen ideologia. Yhden asian selitysmallit ovat lähtökohtaisesti totalitaristisia eli demokratian vastaisia. Markkinadiktatuuri (eli kilpailuyhteiskunta) ei ole moniarvoinen yhteiskunta. Se tunnustaa arvon vain rahalla ja kilpailulla.

Amerikkalainen unelma on kilpailu, työ ja menestyminen yhdistettynä konservatiivisilla arvoilla sekä kristillisellä työn eetoksella. Päivi Räsänen ehdottaa maahanmuuttajille kotouttavaa työtoimintaa. Hänen mukaansa mallia voitaisiin ottaa kuntouttavasta työtoiminnasta. Samanlaisella kiihkomielisellä työelämän linjoilla on kokoomus.

Räsäsellä on konservatiivinen syrjäytymiskäsitys. Sen mukaan kaikki mikä ei pyöri kirkon, perheen ja työssäkäynnin pyhän kolmiyhteyden ympärillä on syrjäytymiselle ominaista eli epänormaalia. Konservatiivien mukaan nämä tuovat ”rytmin arkeen”. Päivillä on kristillinen työmoraali.

Osallistavalla sosiaaliturvalla on merkittävät juuret jenkeissä ja ylipäänsä oikeistolaisessa konservatiivisuudessa. Sitä on haudottu konservatiivissa piireissä. Työttömien aktivointi tuli Suomeen jenkeistä. Lue lisää.

Maailmassa on tulossa näillä näkymin konservatiivinen vallankumous. Fasistiset arvot nostavat taas päätään kapitalismin ajautuessa kriisiin. Jokainen aikakausi määrittelee itse oman fasisminsa. Fasismia on myös työttömien aktivointi.

Porvarit ihannoivat jenkkejä. Tästä esimerkkinä eräs amerikanhehkuttaja on tullut Suomeen markkinoimaan kilpailuyhteiskuntaa. En muista nimeä. Hänen mukaansa suomalaiset valittavat liikaa. Sotatieteilijä Saara Jantunenkin häntä kehaisi. Samaan aikaan haukumme Venäjää. Mutta näin vainojen uhrien muistopäivää seuraavana päivänä kannattaa kehua Neuvostoliittoa. He vapauttivat Auswitchin orjatyöntekijät sorrosta. He toivat Suomeen sosiaaliturvan. Jenkit toivat aktivoinnin.

Kirjassa Syrjäytymisen yhteiskunta (Tuula Helne 2002) nostetaan esiin hyviä pointteja. Arvellaan, että yhteiskunnan ongelmat ratkeavat aktivoimalla ihmisiä yhteisöllisyyteen. Käsitys normaalista on liian suppea. Harva nuori kokee itseään syrjäytyneeksi vaikka ahtaiden luokitusten mukaan heitä luokitellaan syrjäytyneeksi riskiryhmäksi. Olisiko kyse ennemmin syrjäytetyistä eikä syrjäytyneistä?

Herää mieleen, että ollaanko ihmisestä huolissaan sen vuoksi, että hän ei ole tuottava yksilö vai halutaanko aidosti parantaa hyvinvointia? Myös syrjäytynyt voi kokea olonsa hyvinvoivaksi. Pakkoauttaja siis määrittelee ”syrjäytyneen” parhaan hänen puolestaan.

Elämme selfie-yhteiskunnassa, jossa tärkeintä on oma etu. Ihmisen on oltava kapitalistille tuottava marxilaisen tavarafetismin hengessä. En tiedä onko natsimenneisyyden peruja vai mitä, mutta suomalaisten suhtautuminen työntekoon on liian kiihkomielistä. Työelämän epäkohdista riittääkin sanottavaa.